Minulla on kaipaus, joka kasvaa ja kasvaa. Kaipaan elävän Jumalan kosketusta. Tarvitsen
sitä. Tässä pimeässä maailmassa en kestä
ilman sitä.
Pitäisikö minun joku hukkuva omin voimin pelastaa? Joku satutettu, tuskasta kirkuva sielu
vapauttaa sillä, että minulla ei ole mitään muuta kuin oma surkea itseni ja sen
lisäksi Kristus ilman voimaa, Kristus vain ristillä riippuen eikä siitä ylös
nousseena? Pitäisikö minun itse itseni vapauttaa kaikista menneisyyden
kahleista?
Ei ei ei, niin ei voi olla! Minun sieluni huutaa
vapauttajaa. Minä tartun siihen lupaukseen, jonka mukaan se sama voima, joka
herätti Kristuksen kuolleista vaikuttaa myös meissä. Minä huudan ja anon
Jumalan voimaa, yliluonnollisen todellisuuden tiedostamista, ylösnousemusvoiman
näkyvää ilmentymistä.
Olen ymmärtänyt hiljattain, kuinka paljon minua sitovat
alitajuiset pelot ja järkeily. Olen kuvitellut jotenkin, että täytyyhän minun
nyt niin viisas olla, etten lankea mihinkään feikkiin Jumalan voiman
ilmentymiseen, mihinkään psyykkiseen pumppaukseen. Olen kuvitellut, että se on se
pahin uhka uskonelämässäni. Oioi, kun minulle on valehdeltu. Olen pahasti, pahasti
kompastunut oman oveluuteni ansaan. Mutta jano minussa on kasvanut niin
suureksi, että minua ei haittaa enää pienet mokat ja inhimillisyydet, ei
häiritse enää astian maku. Olen ymmärtänyt, että joen täytyy saada virrata. Tuulen
täytyy saada puhaltaa. Sitä ei saa padota oveluudella ja ihmisälyn kahleilla.
Minä rukoilen, että se mikä jarruttaa ja alitajuisesti
vastustaa Jumalan voimaa, katoaisi kokonaan. Rukoilen, ettei säälittävän
surkeat aivoni ja niiden oveluus tukahduttaisi
Jumalan voiman ilmentymistä. Alistan ajatukseni, mieleni, kaiken Pyhän
Hengen vallan alle. Kontrolloiva mieli irrottakoon kahleensa minusta, koska en
ole vanki enkä orja. Olen vapaa Kristuksessa Jeesuksessa ja se vapaus kasvakoon
ja saakoon sijaa minussa enemmän ja enemmän.
Tämä oli rukous ja huuto, ehkä vähän saarnakin, jos joku
niin kokee.
